Kuvat

Tyypillisen luokkahuoneen etuosassa oli opettajan koroke eli kateederi,
liitutaulu, helmitaulu, karttateline ja karttakeppi, iso puinen viivoitin, taulusieni ja liidut.
Nurkassa seisoi urkuharmoni
ja seinälle oli ripustettu piirrettyjä pahvisia opetustauluja ja karttoja.

Oppilaita oli paljon ja pulpetit tiheässä.
Silti monen koulun luokkahuoneissa myös syötiin ja voimisteltiin.
Puiset pulpetit olivat yksin tai kaksin istuttavia.
Pulpetin kannen alla tavarat olivat siistissä järjestyksessä.

Alaluokilla tarkastettiin lähes päivittäin, että jokaisella oli taskussa nenäliina.
Kynsien puhtautta seurattiin myös.
50-luvun alkupuolella esiliinat olivat kouluissa tytöille pakollisia
ja vielä vuosikymmenen puolivälistä on paljon luokkakuvia,
joissa melkein kaikilla rusettipäisillä tytöillä on esiliinat edessä.
Esiliinoja tehtiin myös koulukäsityönä.

Kansakouluntarkastajat kiersivät kuuntelemassa oppitunteja.
Kuri oli tiukka.
Vähäisestäkin supattelusta joutui nurkkaan seisomaan.
Karttakeppi saattoi läpsähtää sormille,
jos kädet eivät pysyneet paikoillaan pulpetilla.
Vastatessa ja opettajan luokkaan tullessa noustiin seisomaan ja opettajaa teititeltiin.

Koulu alkoi syksyllä aina 1. syyskuuta.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 19.
Muistoissamme 50-luku -kirjassa sivulla 66
luvussa 17. Koulu.

22-sivuinen kirja kansakoulujen vanhoista opetustauluista:
Talvitie, Outi (2015): Suomikuvan rakentajat – kansakoulun kuvataulut.
Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seuran julkaisuja 9.

Kuva © Kirsi Alastalo

Ensimmäisenä koulupäivänä ekaluokkalaiset saivat aapisen.
Siitä opeteltiin ensin vokaalit A, E, U, I ja O ja niistä muodostuvia tavuja.
Usein ensimmäisenä konsonanttina opeteltiin S.

Aapisissa ja lukukirjoissa oli paljon runoja ja loruja,
jotka syöpyivät syvälle lasten muistiin.
Kansakoulunopettaja Immi Hellenin yli tuhannesta runosta
monen muistissa on vielä Aamukahvin ääressä runo

Kukko:
Hyvää huomenta, punahilkka!
Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana:
Ah, se on aivan liian kuumaa,
kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko:
Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen?
Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana:
Eipä se olisi kumma lainkaan,
voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko:
Kerro se mulle, kullanmuru,
kertoen aina haihtuu suru.

Kana:
Mull’ oli piilossa pesä uusi,
munia siinä jo viisi, kuusi.
Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!
Rintani haikean haavan sai.

Kukko:
Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,
eihän se ollut edes totta.

Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja:
Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.

Paljon käytettyjä aapisia 50-luvulla olivat Meidän lasten aapinen,
Lasten oma aapinen, Suomen lasten aapinen ja Kultainen aapinen.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 20.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kauniin käsialan opettelemiseen uhrattiin paljon aikaa.
Kirjoittamaan opeteltiin Toivo Salervon suunnitteleman mallikirjoituksen mukaan.

Kirjoitusvälineitä olivat mustepullo, mustekynä, imupaperi ja tilkuista koottu mustekynänpyyhin.
Koska kynässä ei vielä ollut mustesäiliötä,
terä kastettiin pieneen mustepulloon.
Muste valui kynän uraa pitkin vähitellen,
ja joskus jälki oli ohutta, joskus paksua.
Tahrat kuivattiin imupaperilla.

Pulpetin päällä pidetty pieni mustepullo kaatui tai tippui lattialle helposti.
Siksi pulpettien kanteen tehtiin pullolle sopiva reikä.

Ennen kuin musteella kirjoittamista harjoiteltiin, tehtiin kynänpyyhin.
Siinä oli pyöreitä kangaspaloja päällekkäin,
ja pakka ommeltiin yhteen keskeltä.
Tilkkupakan molemmille puolille ommeltiin nappi.
Tilkut ja napit tuotiin yleensä kotoa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 21.
Kuva on kirjassa Muistoissamme 50-luku sivulla 60.

Kuva © Kirsi Alastalo

Alakansakoulujen opettajia varten oli oppaita,
joissa oli valmiita mallipiirroksia liitutaululle piirtämistä varten.

Havaintovälineenä käytettiin sarjapiirroksia eli kuvasarjoja.
Ne oli koetettu saada niin yksinkertaisiksi,
että jokainen opettaja onnistui piirtämään ne opetuksen yhteydessä liitutaululle.
Suuritöiset piirrokset opettajan piti piirtää ennen tunnin alkua.
Kuvasarjoissa kuvattiin esimerkiksi juhlatapoja, kasveja, eläimiä, työtä ja työvälineitä.
Oppilaat ihmettelivät, kuinka opettaja oli niin hyvä piirtäjä.

Kuva on Bertta Välilän kirjasta Alakansakoulun kotiseutuopin käsikirja vuodelta 1951.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 22.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kaikki kansakoululaiset saivat maksuttoman ja lämpimän ruoan vuodesta 1948 alkaen.
Kansakoulussa syötiin yleensä omassa luokassa,
joten ensimmäisen luokan käsitöissä tehty ruokaliina pulpetilla tuli tarpeeseen.

Joissakin kaupunkikouluissa mentiin syömään ruokalaan,
jossa syötiin seisaaltaan ja takki päällä.
Ruokatunti saattoi olla niin pitkä,
että oppilaat ehtivät käydä kotona syömässä.

Yleisiä kouluruokia olivat keitot ja vellit: peruna-, makaroni-, ohra- ja kauravelli,
herne-, peruna- ja kaalikeitto.
Ruoka syötiin valkeista emalikupeista tai kuvassa näkyviltä lautasilta.
Leivät ja maitopullo tuotiin pitkään kotoa.
Koululaiset toivat myös itse keräämiään marjoja kouluun.

Syrjäseudulla koulun ruoka saatettiin vielä 40-luvulla valmistaa saunan muuripadassa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 23.

Kuva © Kirsi Alastalo

Vohvelipujotus on kirjontatekniikka,
jossa pujotellaan puuvillalangoilla kuvioita vohvelisidoksiselle puuvillakankaalle.

Kansakoulun käsityötunneilla sekä tytöt että pojat pujottelivat vohvelikankaille kuvioita.
Yleensä ensimmäinen työ oli ruokaliina, joka suojasi pulpettia ruokailun aikana.
Lisäksi vohvelipujotuksella tehtiin pöytäliinoja, tyynyn päällisiä, pyyhkeiden päitä,
käsityöpusseja, pannulappuja, jumppa-asupusseja ja kasseja.

Muutama vuosikymmen sitten lakanoihin ja tyynyliinoihin
virkattiin reuna- ja välipitsejä hyvin ohuesta langasta.
Pyyheliinojen reunapitsit tehtiin paksummasta langasta,
joten niiden virkkaaminen oli paljon nopeampaa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 24.

Kuva © Kirsi Alastalo

Vanha tapa kerätä muistolauseita levisi 50-luvulla koululaisten keskuudessa.
Värssyjä pyydettiin sekä luokkatovereilta että opettajilta.
Kiiltokuvat kirjan omistaja liimasi valmiiksi
tai kirjoittaja valitsi kuvan omasta kokoelmastaan.
Liimapuikkona käytettiin keitettyä, halkaistua perunaa.

Kiiltokuvien aiheina oli usein kukka-asetelmia, enkeleitä, eläimiä, tyttöjä ja poikia.
Käsialan siisteys oli myös tärkeää.

Kaikki osasivat ulkoa muutaman tavallisimman runon tai värssyn.
Monet värssyt liittyivät ystävyyteen tai hyvän onnen toivottamiseen.
Myös aiheiden isänmaallisuus ja uskonnollisuus oli tavallista.

Ruusun sulle antaisin,
mut mistä mä sen saan,
kun halla vei jo kukkaset
ja lumi peitti maan.

Ruusuja poimin,
kukkia kannan,
kauneimmat niistä sinulle annan.

Niin monta pientä lintua,
kuin pääsi yli lentää,
niin monta sull’ on ystävää,
mutt’ muista mua sentään.
Kirjoitti kynä, ohjasin minä, ota selvää sinä.

Värssyjä Vahvikkeen Sanataide-laatikossa
Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 25.

Kuva © Kirsi Alastalo

Tulitikkulaatikoiden etikettien keräily on ollut hyvin suosittu harrastus.
Etikettien keräilyn lisäksi tulitikkuaskeista koottiin nukkeleikkeihin piironkeja tai niillä kisailtiin.

Tikkuaski pompautettiin pöydän reunalta.
Jos aski jäi syrjälleen, sai viisi pistettä.
Jos aski jäi pystyyn, sai kymmenen pistettä.
Kuvapuolesta sai yhden pisteen.
Pohjapuolesta menetti vuoronsa,
mutta muuten sai pompauttaa niin kauan kuin pisteitä tuli.
Jos aski putosi lattialle, menetti kaikki jo kerätyt pisteet.
Peli meni poikki viidestäkymmenestä pisteestä.

Keräilykisassa tikkuaskin kaikki tikut ropisteltiin kasaksi pöydälle.
Pelaaja yritti tulitikun avulla siirtää kasasta tikkuja itselleen yhden kerrallaan.
Jos kasan tikut liikahtivat, vuoro siirtyi toiselle.
Se voitti, joka sai kerättyä eniten tikkuja.

Viimeinen suomalainen tulitikkutehdas, Finn-Match Oy, lopetti toimintansa vuonna 1995.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 26.

Kuva © Kirsi Alastalo

Elämän suurista ja pienistä tapahtumista kerrottiin vielä 50-luvulla usein kirjeessä tai postikortissa.
Postilähetyksiä kuljetti mäkisillä ja mutkaisilla teillä keltainen postiauto.
Postiautolinjat kuljettivat syrjäseuduilla myös ihmisiä.

50-luvun alussa tavallisen kirjeen postimaksu oli 20 markkaa ja postikortti kulki 12 markalla.
Pienikokoisissa perusmerkeissä oli Suomen leijona.
Isommissa merkeissä esiteltiin mm. monia merkkihenkilöitä, Veripalvelua,
Punaisen ristin toimintaa ja Tuberkuloosin vastustamisyhdistystä.
Helsingin olympialaisten ja muiden isojen tapahtumien kunniaksi julkaistiin juhlamerkkejä.

Postimerkkien keräilyä harrastivat aikuiset ja lapset.
Postimerkkejä liotettiin irti ja kerättiin keräilykansioihin.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 27.

Kuva © Kirsi Alastalo

Suosittuja joulukorttien aiheita ovat olleet lumiset maisemat, joulupukki ja tontut, kynttilät, hevosen vetämä reki matkalla joulukirkkoon sekä erilaiset seimiasetelmat. Joulukorttien kuvia tekivät monet tunnetut taitelijat kuten Jenny Nyström, Rudolf Koivu ja Martta Wendelin. Joulukortteihin liimattiin usein postimerkin lisäksi joulumerkki, jonka tuotto meni hyväntekeväisyyteen. Merkeistä tuli suosittu keräilykohde. Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 28. Kuva © Kirsi Alastalo

Kotiliesi on ilmestynyt vuodesta 1922. Sen irtonumero vuonna 1953 maksoi 60 mk. Kotiliesi sisältää nimensä mukaisesti asiaa kodista, ruoasta, sisustuksesta, perheen arkisista asioista sekä perhejuhlien järjestämisestä, terveydestä ja hyvinvoinnista, pukeutumisesta, puutarhanhoidosta ja käsitöistä. Kotilieden Kummikerho auttoi vähäosaisia perheitä.

Suomen Kuvalehti on ilmestynyt vuodesta 1916. Lehti on keskittynyt ajankohtaisiin kotimaan ja ulkomaan tapahtumiin, yhteiskunnallisiin asioihin, talouden ja politiikan aiheisiin sekä kulttuuri-ilmiöihin.

Ensimmäinen Seura ilmestyi 1934. Seura on tuonut julkisuuden henkilöiden elämää lähelle tavallista lukijaa.

50-luvulla Kotiliesi oli selvästi suunnattu perheenemännille, Suomen Kuvalehti virkamiesisännille ja Seura koko perheelle.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 34.

Kuva © Kirsi Alastalo

Monista tavaroista oli vielä 50-luvulla pulaa,
joten nuoriso joutui lainaamaan vanhempiensa asusteita.
50-luvun aikana kuitenkin syntyi teinimuoti,
koska taloudelliset mahdollisuudet paranivat
eikä nuoriso enää halunnut pukeutua samalla tavalla kuin vanhempansa.
Mallia haettiin amerikkalaisista elokuvista.

Tytöillä oli rusetille kietaistu poninhäntä, nilkkasukat ja kellohame.
Naisten pitkien housujen käyttöä ei vielä hyväksytty koulussa paitsi urheilutunneilla.
Kodeissa kiersi myös kotiompelijoita, jotka tekivät vaatteita.

Muotia seurattiin aikakauslehdistä.
Apu-lehti oli perustettu 1933.
Se oli viikoittain ilmestyvä perhe- ja yleisaikakauslehti, joka ilmestyy edelleen.

Muita aikakauslehtiä 50-luvulla olivat Suomen Kuvalehti, Yhteishyvä,
Metsästys & Kalastus, Kotiliesi, Elokuva-aitta, Pirkka, Eeva, Hopeapeili, Seura,
Veikkaaja, Omin Käsin, Parnasso, Uusi Kuvalehti ja Käytännön Maamies.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 35.

Kuva © Kirsi Alastalo

Musiikki-Fazer julkaisi ensimmäisen Toivelauluvihkon vuonna 1949. Vihkot sisälsivät suosittujen laulujen sanoituksia. Mukana oli sekä kotimaisia että ulkomaisia iskelmiä. Alkuaikoina vihkoissa oli kilpailulipuke, jolla sai äänestää, mikä kappale on paras. Vihkoille julkaistiin myös kansioita, jotka pitivät ne siistinä ja järjestyksessä. Vihkot olivat erityisen suosittuja 50- ja 60-luvuilla, kun laulujen sanoituksia oli saatavilla huonosti. Hyvin tavallista oli sekin, että ihmiset kirjoittivat itse laulujen sanoja vihkoihin. Toivelauluvihkoja julkaistiin yhteensä 128 kappaletta, 3–4 vihkoa vuodessa. Viimeinen numero julkaistiin vuonna 1983. Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 36. Kuva © Kirsi Alastalo

Vuonna 1953 lähes kaikki ostokortit olivat jääneet historiaan,
mutta erityisesti länsimaista tuotujen kulutustavaroiden tuontia säännösteltiin.
Kahvin säännöstely jatkui kaikkein pisimpään, vuoteen 1954.

Kahvin ostamiseen tarvittiin ostokortti, josta myyjä leikkasi pois pienen ruudun.
50-luvun alussa kortilla sai kuukaudessa neljänneskilon kahvia henkeä kohti.
Ruokakunnan kahvikorttiannoksessa otettiin huomioon myös lapset,
vaikka kahvia lapsille ei yleensä tarjottu.

Kahvin säännöstelyä kierrettiin järjestämällä erilaisia hyväntekeväisyys-tilaisuuksia,
joihin hankittiin arpajaispalkinnoksi kahvia poikkeusluvalla.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 37.

Kuva on kirjassa Muistoissamme 50-luku sivulla 14
luvussa 3. Säännöstely.

Kuva © Kirsi Alastalo

Alli Oksasen ja Liisi Harmion Maija keittää on keittokirjaklassikko.
Vuonna 2004 siitä julkaistiin jo 14. painos.
Kirjasta on kaksi versiota: Maija keittää kotona ja Maija keittää koulussa.
Muita klassikoita ovat Kotiruoka ja Ulpu Järvisen Joka kodin keittokirja.
Monet muistavat myös Hanna Pukkilan kirjan
Kisatytön keittiö – Maija Honkasen ruokavuosi 1952.

Suosittuja ruokia 50-luvulla olivat läskisoosi, tirripaisti, kesäkeitto,
hernekeitto, paistetut silakat, lihakeitto, makaroonilaatikko, makkarakastike,
maitokaali, tilliliha, silakkalaatikko, kaalikääryleet, nakkikeitto ja sienikastike.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 38.

Kuva © Kirsi Alastalo

Maitokannut olivat tarpeellisia käyttöesineitä vielä 50-luvulla.
Koska jääkaappia ei ollut, maitoa haettiin päivittäin
tonkalla tai kannulla maatilalta tai kaupasta.
Maaseudulla maito säilytettiin kellarissa,
mutta monessa kaupunkikodissa maitokannua ja voipakettia säilytettiin
kylmällä ilmalla ulko- ja sisäikkunan välissä.
Ruokapöydässä maito kaadettiin kannusta.

60-luvulla maitoa myytiin litran muovipusseissa,
ja käytön jälkeen pusseista virkattiin kasseja ja mattoja.
Nykyiset pahvitölkit otettiin käyttöön vasta 70-luvulla.

Kuvassa on Arabian tehtaan maitokannuja.
Vasemmalla on punainen ja sininen Maisema-kannu.
Kannua koristaa englantilainen maalaismaisema ja kukat.
Vientiin tarkoitettu malli osoittautui myyntimenestykseksi Suomessa
ja sitä valmistettiin pitkään.

Oikealla on puhalluskuvioisia kannuja.
Puhalletussa koristelussa värin voimakkuus vaihtelee pehmeästi.
Kuvioiden aiheina ovat monille tutut rypäle, pääsky ja purjevene.
Arabian vanhat kannut ovat arvokkaita keräilykohteita.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 39.
Muistoissamme 50-luku -kirjassa sivulla 52.

Kotikeittiöissä käytettiin esiliinaa, koska se suojasi vaatteita
aikana, jolloin kaikki pyykit pestiin käsin.
Myös koulussa monilla tytöillä oli esiliina,
ja niitä tehtiin koulukäsitöissä itse.

Esiliinoja ommeltiin puuvilla-, villa- ja satiinikankaasta.
Myös koristeluun käytettiin aikaa.
50-luvulla värikkäät ristipistokuviot ja ketjusilmukat olivat muotia.
Moni emäntä saikin lisäansioita esiliinoja ompelemalla.

Esiliinat kuuluivat niin kiinteästi jokapäiväiseen elämään,
että vanha esiliina herättää heti mielikuvia kodista, äidistä,
mummosta tai arkipäivän askareista.

Esiliinan on uskottu suojelevan myös pahuudelta,
ja se on suojannut varsinkin vatsassa olevaa lasta.
Esiliinaa onkin pidetty turvan ja suojelun symbolina.
Sanonta ”lähdetään jonkun esiliinaksi”
tarkoittaa, että ollaan jonkun tukena tai suojana.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 40.
Muistoissamme 50-luku -kirjassa sivulla 79.

Kuva © Kirsi Alastalo

Ennen sähköllä toimivia silitysrautoja silittäminen vaati aikaa ja vaivaa. Painavat silitysraudat kuumennettiin joko puuhellan päällä tai raudan sisään työnnettiin kuumennettu irtokappale eli luoti. 50-luvun lopulla Suomen markkinoille alkoi tulla sähkösilitysrautoja, joiden lämpötilaa pystyi säätämään. Hyvä emäntä silitti tyynyliinojen nauhat haitarille. Haitari syntyi esimerkiksi vuollun lastan avulla, veitsen kärjellä tai metallisella tähän tarkoitukseen suunnitellulla laitteella, jossa nauha kiertyi kahden pyöritettävän telan välistä. Ainakin 50-luvulle saakka lähes kaikki tekstiilit nimikoitiin eli niihin ommeltiin nimikirjaimet. Tapa oli käytännön sanelema, koska ilman nimikirjaimia pyykit menivät sekaisin. Maalla monta perhettä asui saman katon alla ja pesi pyykkiä yhdessä. Kaupungissa nimikointia tarvittiin pesulaa varten. Kaulukset, kalvosimet ja miesten juhlapaidat tärkättiin silittämisen yhteydessä. Tärkki valmistettiin veteen sekoitetuista perunajauhoista. Sopiva tärkkelysliemi oli valmiina ”hyvän maidon näköistä ja vahvuista”.

Sananlasku Puhdas omatunto on pehmein päänalunen.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 41. Kuva © Kirsi Alastalo

Kaulauslauta ja -tukki olivat entisajan mankeli.
Niitä käytettiin vielä 50-luvulla,
koska pieniin kaupunkikoteihin ei mankeli mahtunut
eikä suuria, yhteisiä mankeleita ollut kovin tiheästi.

Hieman kosteat, viikatut ja vedetyt liinavaatteet kiedottiin tiukasti kaulaustukin ympärille.
Kuperalla laudalla rullattiin pakettia edestakaisin puhtaan pöydän tai penkin päällä, kunnes kangas oli sileää.
Lopuksi lakanarulla painettiin kaulauslaudalla pöytää vasten litteäksi.

Kaulauslautaa kutsutaan myös kauluulaudaksi ja Karjalassa rullookartuksi ja kataipaalikaksi.
Nykyisin käytetään myös sanoja mankelilauta ja -pölkky.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 42.

Kuva © Kirsi Alastalo

Ruuvareita eli ruuviluistimia valmistettiin luovutetun Karjalan alueella Nurmin kylässä.
Siksi niitä kutsuttiin myös nimellä nurmikset.
Vaikka nurmisten valmistus loppui 30-luvulla,
monet käyttivät edullisia nurmiksia vielä 50-luvulla.

Nurmis-luistimet kiinnitettiin hiihtokengän eli monon pohjissa oleviin reikiin ruuvaamalla.
Kuvassa näkyvä avain roikkui lapsilla kaulassa.
Avaimen piikillä puhdistettiin monon pohjan reikä lumesta ennen luistinterän kiinnitystä.

Monot olivat 50-luvulla talvisin koulujalkineet – paitsi märällä kelillä, jolloin käytettiin kumisaappaita.
Mono oli alun perin Jussi Monosen perustaman Lahden saapas- ja lapikasteollisuus Oy:n oma tuotemerkki.
Kun kansa alkoi kutsua kaikkia hiihtokenkiä monoiksi, sana vakiintui yleisnimeksi.

Suksiin kiinnittämistä varten monon pohjiin tehtiin naskalilla reiät.
Siteiden piikit upposivat reikiin ja pitivät monot kiinni suksissa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 43.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kuvan sukset ja siteet ovat 50-luvulta.
Kaksi ylintä sidettä ovat nimeltään Y-side.
Seuraavana on vaijeriside ja alimmaista kutsutaan rotanloukuksi.

Hiihtäminen oli kansalaistaito, jopa velvollisuus,
ja Suomessa järjestettiin joka vuosi kansanhiihdot.
Latukalenterissa julkaistiin tietoa viitoitetuista laduista, varusteista
sekä suurimpien paikkakuntien latukarttoja.
Kansanhiihtolatu merkittiin kyltein maastoon ja taukopaikoille.
Latujen varrella oli kansanhiihdon suorituskirjoja, joihin hiihdot merkittiin.
Toiminta rahoitettiin myymällä suoritusmerkkejä,
joita ihmiset kiinnittivät anorakkeihinsa.

Ennen varsinaisen suksiteollisuuden alkua oli tyypillistä kysyä,
kenen veistämillä suksilla hiihdät.
Tunnettuja suksenveistäjäsukuja ovat olleet mm. Heikkiset, Laasaset,
Lampiset, Pakkaset, Ritolat, Uusituvat, Väisäset ja Väyryset.
Monet lapset hiihtivät isän veistämillä suksilla.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 44.

Kuva © Kirsi Alastalo

Puusukset ja sälesukset menivät aika helposti poikki.
Tuvan lämmössä sukset kuivuivat, ja pikainen lähtö ladulle kostautui.
Monien pikkupoikien ilo loppui lyhyeen, kun hurja lasku hyppyristä katkaisi suksen.
Katkenneet sukset paikattiin kotona ohuella pellillä, jota saatiin vaikka kahvipurkeista.

Nykyään suurin osa suksista on muovipohjaisia, mutta umpihangessa puusukset ovat edelleen parhaat.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 45.

Kasku
- Miksi blondit eivät harrasta vesihiihtoa?
- He eivät ole löytäneet järveä, jossa olisi rinne.

Kuva © Kirsi Alastalo

Hiihtäjät alkoivat käyttää ruokosauvoja 50-luvulla.
Sitä aiemmin käytettiin nuoresta kuusesta tehtyjä näresauvoja tai pyöreitä sauvoja.
Pyöreät sauvat höylättiin rimasta.
Sauvan alapään rengasta kutsutaan nimellä sompa eli kerkkä eli suovero.
Suksisauvoja kutsutaan myös porkka-sanalla.

Vanhojen sauvojen somparengas tehtiin katajasta, ruokosauvojen ruo’osta.
Somparenkaan keskellä oli kaksi nahkahihnaa ristikkäin.
Sompa lähti usein irti, ja monet muistavatkin etsineensä kadonnutta sompaa lumihangesta.

Suksisauvan alapäässä on terävä metallinen piikki,
joka pureutuu jäiseenkin maastoon ja mahdollistaa vauhdin työntämisen.
Toisessa päässä on nahkahihna, joka estää otteen liukumisen liian alas.

Nykyään käytetään kahden mittaisia sauvoja.
Perinteisen tyylin sauvat ovat lyhyempiä ja luistelutyylin sauvat pidempiä.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 46.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kun karvapohjasuksista siirryttiin puusuksiin, alkoi suksivoiteiden käyttö.
Ensin käytettiin pelkkää tervaa, ja sen jälkeen lisättiin luistoa kynttilän tai sillinpään avulla.
Seuraava edistysaskel oli purkkivoiteet,
joita oli erilaisille keleille kuten vesikelille, vitikelille ja keskikelille.

Sälesukset eli liimapuusukset yleistyivät 50-luvun alkupuolella, säännöstelyn loputtua.
Sälesuksiin käytettiin tervaa, jota ei tarvinnut eikä saanut paahtaa.
Tällaista tervaa on kuvassa näkyvä Lyly.

Voidepurkeissa oli usein numero, joka kertoi millaiselle kelille voide sopi.
Kuvassa näkyvä punainen Vauhti-voide numero 4 sopi vesikelille ja Haka-voide pakkaskelille.
Pitovoide levitettiin joko purkin korkilla tai omalla kämmenellä.

Koska suksien voiteleminen oli haasteellista,
kehitettiin pitopohjasuksia, joiden voitelu on yksinkertaisempaa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 47.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kuvassa on naisten Crescent vuodelta 1952.
Se oli yleinen, mutta kallis laatupyörä, jonka laakeritkin kestivät.
Crescentin lisäksi polkupyörämerkkejä olivat mm. Jaguar, Tammer, Peto,
Tunturi, Pyrkijä, Haka, Tarmo ja Helkaman Hopeasauma.
Ulkolaisia pyörämerkkejä olivat ruotsalainen Monark sekä englantilainen Raleigh ja Hercules.

50-luvun alussa Jaguarista tuli Suomen suosituin pyörämerkki.
Tamperelaisen Kone ja Terä Oy:n ilmoituksista muistetaan
lentäväksi lauseeksi muodostunut iskulause “Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari”.

Pyöränkorjaus oli jokamiehentaito, toki pyörätkin olivat 50-luvulla yksinkertaisempia.
Vaihteita ei pyörissä ollut, joten rattaat ja ketjut kestivät paremmin kuin nykyään.
Tarakan tai satulan alla oli yleensä työkalukotelo, josta paikkaustarvikkeet löytyivät.
Pumppua säilytettiin usein käden ulottuvilla tangon etuosassa.

Polkupyörän puhjenneet sisäkumit paikattiin vaikka kesken matkan.
Kunnolla kuluneet kumit leikeltiin napakoiksi kuminauhoiksi.

Koska lastenpyöriä ei ollut, lapset harjoittelivat pyöräilyä aikuisten pyörillä.
Kuvassa ruohikolla näkyy lauta, jonka päihin on vuoltu syvennys.
Lauta asetettiin tangon notkoon, ja lapset harjoittelivat pyöräilyä sen päällä istuen.

Lastenistuimet olivat hyvin vaatimattomia, eikä kuvan pyörässä ole hameverkkoa.
Lapsen jalat saattoivat siis luiskahtaa pyörän pinnojen väliin.

Suomessa on jäljellä kaksi polkupyörien valmistajaa, Tunturi ja Helkama.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 48.

Kasku
Poliisi: Valonne ei toimi. Nouskaa pois pyörän selästä!
Pyöräilija: Kokeilin sitä jo. Ei se auta.

Kuva © Kirsi Alastalo

Polkupyörän valo oli erityisen tärkeä silloin, kun katuja ja teitä ei valaistu.
Vielä 50-luvulla pyöräilijät kiinnittivät pyöriin taskulamppuja.

Pyörän lamppuja ja dynamoita valmistava Solifer aloitti toimintansa vuonna 1954.
Sen ensimmäinen tuote oli dynamo,
joka muutti polkupyörän renkaan liikkeen sähköksi,
jopa pyörää taluttaessa.
Solifer olikin maailmankuulu siitä, että jo kävelyvauhdissa lamppu valaisi hyvin.

Kuvassa vasemmalla on karbidilamppu 30-luvulta.
Sen polttoaineena käytettiin sammuttamattomasta kalkista ja hiilestä tehtyä,
sepelin näköistä kalsiumkarbidia.
Käytön aikana lampussa paloi pieni liekki.

Lain mukaan polkupyörässä on käytettävä valoja hämärässä ja pimeässä.
Valojen puuttumisesta saattaa saada sakkoja.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 49.

Kuva © Kirsi Alastalo

Vuonna 1955 Suomi hyväksyttiin sekä Pohjoismaiden neuvoston että YK:n jäseneksi. Vuonna 1956 Suomi lähetti Suezille ensimmäiset rauhanturvaajansa, lähes 450 miestä. Puolueettoman maan sotilaina suomalaiset sopeutuivat rauhanturvatehtäviin hyvin. Kuvassa on sininen YK-sotilaan baretti ja kaulaliina. Vihertävänharmaaseen irtohihaan on ommeltu YK:n virallinen merkki ja Suomen YK-hihamerkki.

* * *

Yksi historian jännittävimmistä rauhanturvaamisoperaatioista tapahtui vuonna 1973. Egypti hyökkäsi Israeliin tarkoituksenaan avata taas öljykuljetuksille Suezin kanava, joka oli suljettu kuuluisan "kuuden päivän" sodan aikana 1967. Kenraali Ensio Siilasvuo ohjeisti Kyprokselta pikavauhtia Kairoon komennettua pikkuista suomalaisjoukkoa: ”Menkää Sueziin – jos pääsette. Asettukaa osapuolten väliin – jos uskallatte. Lopettakaa taistelutoiminta – jos kykenette.” Miehet noudattivat sangen poikkeuksellisia ohjeita ja marssivat YK:n liput käsissään taistelevien osapuolten väliin. Kolme rohkelikkoa haavoittui operaatiossa, mutta jälkeenpäin kävi ilmi, että he olivat viime hetkellä estäneet suuren sodan syttymisen, sillä venäläisiä laskuvarjomiehiä oli jo saapunut läheiselle lentokentälle. Suomalaisjoukon operaatiotoimiston päällikkö Martti Jokihaara on koonnut operaatioon osallistuneiden miesten kertomuksista kirjan "YK:n Palokuntana Suezille 1973". Sen julkaisi Perinneyhdistys Kuneitran kojootit ja kirjaa on edelleen sekä myynnissä että kirjastoissa. Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 50. Kuva © Kirsi Alastalo

Mies ja kolme lasta rannalla Sompasaaressa Helsingissä. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N93489, Helsingin kaupunginmuseo 1950.

Lapset kuivattelevat ja pukeutuvat uinnin jälkeen. Elannon työntekijöiden lasten kesäsiirtola Sompasaaressa Helsingissä. Arvoitus Kastun, kun kuivataan. Mikä olen? (Pyyhe) Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N92299, Eino Heinonen, Helsingin kaupunginmuseo 1950 -luku.

Kuvassa on Elannon kesäsiirtolan lapsia Sompasaaren rannassa Helsingissä. Sompasaari on Kruunuvuorenselällä Helsingissä sijaitseva saari ja se kuuluu Sörnäisten kaupunginosaan. Kallioinen Sompasaari, jossa Elannon lasten kesäsiirtola toimi, räjäytettiin myöhemmin Sörnäisten sataman pohjiksi. Osuusliike Elannon yli 2500 otoksen valokuvakokoelma helsinkiläisten arjesta on siirretty Helsingin kaupunginmuseoon. Kokoelma on selattavissa teemoittain kaupunginmuseon omalla Finna-sivulla. Kuvat ovat vapaasti kaikkien käytettävissä. Kokoelma sisältää paljon kuvia 1930–1950-luvuilta. Monet Elannon kokoelman helmet olivat esillä Rasvaletti-näyttelyssä 2013–2014. Kesäsiirtolatoiminnasta Kansakoululain mukaan kuntien tuli järjestää vähävaraisten perheiden ja heikon terveydentilan omaaville lapsille ilmaista ja terveyttä edistävää kesävirkistystoimintaa. Ratkaisuna olivat kesäsiirtolat, joissa lapset ja nuoret asuivat jopa kuukausia kerrallaan. Heidän fyysisestä terveydentilastaan ja painon kehityksestä pidettiin kirjaa leirin aikana. Kesäsiirtolatoiminnalla ehkäistiin lasten syrjäytymistä. Alun perin kesäsiirtoloihin otettiin lapsia ennen kaikkea vanhempien varallisuuden, lapsen sosiaalisen tilanteen ja fyysisen terveydentilan perusteella. Myös opettajilta saatettiin kysyä mielipidettä siitä, ketkä lapsista olivat eniten siirtolan tarpeessa. Valintoja mietittiin tarkasti ja ne hyväksytettiin koulutoimenjohtajalla. Peruskoululain myötä kesäsiirtoloiden järjestäminen muuttui kunnille vapaaehtoiseksi ja kesäsiirtolat hävisivät vähitellen miltei kokonaan. Seinäjoen vuonna 1960 perustettu Kessulan kesäsiirtola oli lajinsa viimeinen. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. Eino Heinonen työskenteli pitkään Elannon mainososastolla. Hän kantoi kinofilmikameraa mukanaan kaupungilla kävellessään ja kuvasi mielenkiintoisina pitämiään näkymiä ja aiheita myös vapaa-aikanaan. Tämäkin kuva on luultavasti hänen ottamansa. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: hkm.HKMS000005:km0032q4, Eino Heinonen?, Helsingin kaupunginmuseo 1950 -luku.

Helleasuinen poika rantakalliolla. Elannon työntekijöiden lasten kesäsiirtola Sompasaaressa. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N92286, Eino Heinonen?, Helsingin kaupunginmuseo 1950 -luku.

Kaksi tyttöä alusvaatteisillaan rannalla. Elannon työntekijöiden lasten kesäsiirtola Sompasaaressa. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N92308, Heinonen Eino ?, Helsingin kaupunginmuseo 1950-luku.  

Poika viettää kesää Elannon työntekijöiden lasten kesäsiirtolassa Sompasaaressa Helsingissä. Kesäsiirtolan ohjelmaan kuului 1930-luvun lopulta lähtien Sompasaaren kesäolympialaiset. Lajeina olivat muun muassa juoksu, uinti ja pituushyppy. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. Kuva CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N92336, Eino Heinonen?, Helsingin kaupunginmuseo 1950 -luku.

Aurinkoisen kesäpäivä viettoa Sompasaaren rannalla. Mies voimistelee rekkitangolla. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. Kuva CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N93255, Helsingin kaupunginmuseo, 1950-luku.

Naiset ottamassa aurinkoa kalliolla meren rannalla. Oikealla Jutta Zilliacus, vasemmalla valokuvaajan vaimo Gisela von Bonin. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N210749, Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo, 1952.

Kilpaonkijoita Sompasaaren rannalla. Taustalla oikealla näkyy Korkeasaari ja vasemmalla Mustikkamaa. Mustikkamaan rannassa oli laituri, johon yhteysmoottoriveneet tulivat Kauppatorilta. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N93783, Eino Heinonen, Helsingin kaupunginmuseo 1950-luku.

Lapset syömässä eväitä Sompasaaren rannalla. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia.

Kuva CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N93254, Helsingin kaupunginmuseo 1950 -luku.

Elannon henkilökunnan lasten kesäsiirtola Sompasaaressa. Nuoria rannalla ottamassa aurinkoa laiturilla istuen. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N94022, Helsingin kaupunginmuseo, 1950 –luku.

Nainen istuu Pihlajasaaren rantakallioilla. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N92131, Helsingin kaupunginmuseo, 1950 -luku.

Gisela von Bonin ja saksalainen NSU Fox -moottoripyörä meren rannalla Helsingin olympialaisten aikana 1952. NSU oli saksalainen yhtiö. Valmistettuaan yli 20 vuotta neulekoneita se siirtyi tuottamaan polkupyöriä ja edelleen vuonna 1901 moottoripyöriä. Niiden suunnittelussa ja valmistuksessa se oli yksi uranuurtaja. 1950-luvun puolivälissä NSU oli tuotantomääriltään jo maailman suurin kaksipyöräisten valmistaja. Kuva kuuluu sarjaan Helsinki-kuvia. CC BY 4.0, Kuvan tunniste: N210732, Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo. 1952.

Opiskelija Ossi Mäntylä valmistaa joustinpatjaa opettaja A. Porkan ohjauksessa Ammattienedistämislaitoksen verhoilijakurssilla Helsingissä 1958. Alkuperäinen kuvateksti: "Opettaja A. Porkka opastaa Ossi Mäntylää verhoilijan ammattiin liittyvissä työharjoituksissa." Kuluttaja 46/1958, s. 18

Sananlasku - Jopa rupesi Lyyti kirjoittamaan (kun sai oikean osoitteen). Tarkoittaa: Työ alkaa sujua. - Jos ei tämä passaa, niin katsele kintaitasi. Näin sanotaan liian vaativan työn teettäjälle. - Onpa se niin näppimestä tärkkimeen. Tarkoittaa työn jäljen kehumista turhankin tarkaksi. - Se on justiinsa kuin tuumastukilla tehty. Tarkoittaa työn jäljen kehumista.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_10091J

Kauhantekijät Sulo Toivonen ja Raimo Salonen työssään. Karinaisessa, Varsinais-Suomessa vuonna 1956. Alkuperäinen kuvateksti: "Kauhantekijät Sulo Toivonen (etualalla) ja Raimo Salonen kuvattuina verstaassa. Koivupölli sorvataan ensin nuijakis, jollainen nähdään takana olevan Salosen kädessä. Sen jälkeen nuija halkaistaan sahalla kahtia, ja kaksi kauhan raakakopiota on valmiina. Tässä verstaassa valmistettuja kauhoja muuten myydään myös OTKn välittäminä osuusliikkeittemme myymälöissä." Kuluttajain lehti 5/1956, s 7 Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo, kuvaaja: Ensio Heikkilä, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_7708A

Kulutusosuuskuntien Keskusliiton graafisten laitosten työntekijä retusoimassa
laakafilmillä olevaa positiivikuvaa valopöydän äärellä Helsingissä 1956.

Alkuperäinen kuvateksti:
"Tarkkaa työtä lukijan hyväksi
Tällaisessa syväpainosysteemillä painetussa lehdessä, jollainen Kuluttaja on,
kuvat joutuvat erityisen huolellisen käsittelyn kohteeksi kirjapainossa.
Kuvalehdessähän kuvat puhuvat omalta tärkeältä osaltaan,
ja siksi niihin kannattaa kiinnittää sen edellyttämä huomio.
Niinpä joka ainoa kuva joutuu huolellisen korjailun ja tarkistuksen kohteeksi,
ennen kuin ne lasketaan läpi.
Kuvassamme tällainen kuvan tarkistus ja jälkikorjailu käynnissä.
Se tapahtuu filmistä, sillä kaikista kuvista tehdään vielä erikseen filmit kirjapainon kuvaamossa.

Kuluttaja 5/1958, s.21

Sananlasku
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Pitää kahdesti katsoa ja kerran tehdä.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_7499B

Satamatyöläisiä odottamassa työtä Kotkan satamassa 1958.

Alkuperäinen kuvateksti:
"Shakkiporukka koolla odottamassa 'keikkaa'.
Satamatyön suuriin haittoihin kuuluu jatkuvasti sen epämääräisyys,
joten odotusaikaa tulee melkoisesti."
Kuluttaja 48/1958, s. 13

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo, kuvaaja Ensio Heikkilä,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_11194AxxH

Päivystäviä veturinkuljettajia pelaamassa shakkia Helsingissä 1951.

Alkuperäinen kuvateksti:
"Veturimiehiä shakkipelin ääressä Pasilan varikon päivystyshuoneessa.
Vasemmalta E. Salmisara, Mauno Kuustonen, V. Mäkelä,
A. Pesonen, Y. Marjanen ja E. Salomaa."

Kuluttajain Lehti 11/1951, s. 4

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_11333A

Työntekijä kuumentamassa rautaa ahjossa
Osuusliike Savonseudun autokorjaamolla
Mikkelissä 1955.

Sananlasku
- Ei kukaan ole seppä syntyessään.
- Sitä varten seppä pihtiä pitää, ettei hyppyset pala.
- On taottava silloin, kun rauta on kuumaa.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_11266B

Nuori seuraamassa lasinpuhaltajaa työssään
Nuutajärven lasitehtaalla Urjalassa 1955.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_7547C

Työntekijä maalaamassa korkokenkää ruiskulla
Aaltosen kenkätehtaalla Tampereella 1959.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_7664D