Kuvat

Tällainen joulukuusenjalka oli nopea ja helppo tehdä kotona itse ja näitä tehtiin myös koulun kärityötunnilla. Tällaisessa jalassa kuusi kuivaa nopeasti eikä sitä voi kovin montaa päivää pitää sisällä. CC BY 4.0, Helsingin kaupunginmuseo, Finna

Punaisesta ja harmaasta villalangasta on joulukuuseen tehty tonttuja jo vuosikymmeniä. Villalankaa kierretään kämmenen ympärille. Tonttu muodostetaan kahdesta tällaisesta pienestä vyyhdistä. Toisesta muodostuu kädet, toisesta pää ja jalat. Vartalo syntyy sitomalla siitä kohdasta, jossa pikkuvyyhdit ovat keskenään ristissä. Tonttulakin voi leikata ja liimata ohuesta huovasta. CC BY 4.0,Helsingin kaupunginmuseo

Kun vaatteet oli ensin kierrätetty aikuiselta lapselle
ja edelleen pienemmälle lapsella,
ne leikattiin lopuksi matonkuteiksi.

Valmiista matosta tunnisti,
mistä vaatteesta kukin raita oli kotoisin.

Selkoteksti Mattomuistoja lapsuudesta 2 sivua

Kuva cc BY 4.0, Outi Mäki

Valmis räsymatto Helsinkiläisen kodin lattialla 1950-luvulla. Kuva CC BY 4.0 Valokuvaaja Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo, inventaarionro N151772, Finna

Kuva © Kirsi Alastalo

Pulpetin kannessa oli kynäkaukalo ja sen vieressä mustepullo. Pahvisessa laatikossa pulpetin sisälläsäilytettiin lyijykynää, kumia, viivoitinta ja väriliituja. Erityisen huolellisesti piti käsitellä metallikärkistä mustekynää, jolla opeteltiin kaunokirjoitusta. Tytöt vertailivat kenellä on kaunein mustekynän pyyhin. Niitä tehtiin leikkaamalla pyöreitä kangastilkkuja, jotka ommeltiin keskeltä yhteen. Koristeeksi laitettiin nappi. Kuva on Muistoissamme 50-luku -kirjassa sivulla 65 kappaleessa 17. Koulu. Kuva © Kirsi Alastalo

Kansakoulun puukäsitöitä kutsuttiin myös veistoksi. Veistotunneilla opeteltiin arkisia taitoja ja tehtiin tarve-esineitä. Monet tekivät kauhan, astian, kukkakepin ja kirveenvarren. Vasemmalla on saapasrenki. Toisella jalalla painetaan laudan päätä lattiaan, toisen jalan kantapää sijoitetaan kouruun ja vedetään saapas jalasta kumartumatta ja käsiä sotkematta. Puisia ja valurautaisia saapasrenkejä on nykyäänkin myynnissä. Kiipijäukko ripustetaan roikkumaan ja tartutaan narunpäistä molemmin käsin. Kun naruista vetelee vuorotellen, ukko kiipeää ylöspäin. Jätkänshakki on kahden hengen peli, jossa nappuloita laitetaan laudan reikiin vuorotellen. Se voittaa, joka saa kolme omaa nappulaansa riviin joko vaakaan, pystyyn tai vinoon. Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 18. Esineet loimaalaisten keräilijöiden yksityiskokoelmista Kuva © Kirsi Alastalo

Vohvelipujotus on kirjontatekniikka,
jossa pujotellaan puuvillalangoilla kuvioita vohvelisidoksiselle puuvillakankaalle.

Kansakoulun käsityötunneilla sekä tytöt että pojat pujottelivat vohvelikankaille kuvioita.
Yleensä ensimmäinen työ oli ruokaliina, joka suojasi pulpettia ruokailun aikana.
Lisäksi vohvelipujotuksella tehtiin pöytäliinoja, tyynyn päällisiä, pyyhkeiden päitä,
käsityöpusseja, pannulappuja, jumppa-asupusseja ja kasseja.

Muutama vuosikymmen sitten lakanoihin ja tyynyliinoihin
virkattiin reuna- ja välipitsejä hyvin ohuesta langasta.
Pyyheliinojen reunapitsit tehtiin paksummasta langasta,
joten niiden virkkaaminen oli paljon nopeampaa.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 24.

Kuva © Kirsi Alastalo

Kotikeittiöissä käytettiin esiliinaa, koska se suojasi vaatteita
aikana, jolloin kaikki pyykit pestiin käsin.
Myös koulussa monilla tytöillä oli esiliina,
ja niitä tehtiin koulukäsitöissä itse.

Esiliinoja ommeltiin puuvilla-, villa- ja satiinikankaasta.
Myös koristeluun käytettiin aikaa.
50-luvulla värikkäät ristipistokuviot ja ketjusilmukat olivat muotia.
Moni emäntä saikin lisäansioita esiliinoja ompelemalla.

Esiliinat kuuluivat niin kiinteästi jokapäiväiseen elämään,
että vanha esiliina herättää heti mielikuvia kodista, äidistä,
mummosta tai arkipäivän askareista.

Esiliinan on uskottu suojelevan myös pahuudelta,
ja se on suojannut varsinkin vatsassa olevaa lasta.
Esiliinaa onkin pidetty turvan ja suojelun symbolina.
Sanonta ”lähdetään jonkun esiliinaksi”
tarkoittaa, että ollaan jonkun tukena tai suojana.

Kuva kuuluu Muistoissamme 50-luku -kuvapakkaan. Kuva 40.
Muistoissamme 50-luku -kirjassa sivulla 79.

Kuva © Kirsi Alastalo

Tekstiilitaiteilijja Kirsti Ilvessalo neuvottelemassa kutojan kanssa 1956.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo,
Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_5863

Kehruunäytös Osuusliike Oraan maatalousnäyttelyssä
Somerolla, Varsinais-Suomessa 1950-luvulla.

Kuva CC0 Suomen valokuvataiteen museo, Kulutusosuuskuntien Keskusliiton kokoelma D1974_33_10498O

Suorakaiteen muotoisia purkkeja kerättiin
monissa kodeissa talouspurkeiksi.
Paulig keksi tehdä purkkeja varten
liimapintaisia nimilappuja.
Koska tarjolla oli erilaisia nimilappuja,
joissa luki esimerkiksi sokeria tai riisiä,
monet ostivat useita purkkeja ruoka-aineiden säilytystä varten.

Kahvipannu pysyi lämpimänä pannumyssyn alla.
Paahtimot valmistivat kahvimyssyjä, jotka olivat samalla mainoksia.
Tavallisempaa oli kuitenkin tehdä pannumyssy itse.
Lapset nappasivat joskus pannumyssyn päähänsä.
Sen avulla leikissä syntyi monta roolihahmoa.

Millaisia kahvipurkkeja kotisi kaapeista löytyy?
Mitä säilytät niissä?
Oletko tehnyt pannumyssyn? Millaisen? Kenelle?

Kuva kuuluu sarjaanKahvimuseon aarteita.

Kuva © Kirsi Alastalo 2015. Kuvauspaikka Vilkkimäen kahvimuseo, Lieto.

Kas-Kas-kotivärjäyspaketteja myytiin tekstiilien ja lankojen värjäykseen.

Villalankoja värjättiin myös keittämällä kasveista ja sienistä väriaineita
ja liottamalla lankoja näin saaduissa kuumissa kylvyissä.
Kaikkia värisävyjä ei tällä menetelmällä saatu aikaiseksi.
Kaupan väreissä oli enemmän vaihtoehtoja.

Lankojen värjäämisestä luonnon keinoin on video Perinteet.fi-sivustolla.

Sanastoa: purettaminen, kemikaali

Kuva kuuluu sarjaan Arjen esineitä vuosien takaa.

Kuva © Emilia Nieminen

Paperinaru oli pula-ajan tuote.
Paketointikäytön lisäksi siitä tehtiin kangasta, korsetteja ja puukenkien päällisiä.
Toisen maailmansodan jälkeen insinööri Piippo perusti kartonginjalostustehdas Piippo Oy:n.
Tehtailija suunnitteli ja valmisti koneet ja laitteet itse.
Hän aloitti muun muassa paperinarun tuotannon.
Hän myös keksi, että paperinauhaa pyörittämällä saa aikaiseksi näppärän tikkataulun.
Monet naiset kiersivät kotityönään tikkojen päitä metalliosiin.
Pakkaus Piippo Oy on edelleen perheyritys ja se on Suomen ainoa tikkataulujen valmistaja.
Nykyään paperinarua myydään askarteluliikkeissä mm. kranssien valmistukseen.
Paperinarusta myös kudotaan design-mattoja.

Yleensä patasudit tehtiin ohuemmista puiden juurista kuin tässä kuvassa.
Keittoastioiden pesimiä tehtiin myös varvuista.
Lapset keräsivät keväisin tarveaineiksi tuoreita varpuja, jotka sidottiin keskeltä tiukasti langalla.
Nykyään myynnissä olevat patasudit on sidottu riisinjuurista.

Kuva kuuluu sarjaan Arjen esineitä vuosien takaa.

Kuva © Emilia Nieminen

Ompelukone tuli Suomeen 1800 - 1900-vuosisatojen vaihteessa.
Ompelukone, jossa käytettiin ylä- ja alalankaa, patentoitiin vuonna 1844.

Poljettava ompelukone oli usein ensimmäinen kodinkone, joka kotiin hankittiin.
Yleisin poljettava ompelukone Suomessa on ollut Singer-merkkinen.
Muita tunnettuja merkkejä olivat Tikkakosken entisen aseteollisuusyrityksen
vuosina 1946-1964 valmistama Tikka, ruotsalainen Husqvarna ja saksalainen Kayser.

Kädellä pyöräytettiin hihnapyörää ja kun saatiin sopiva alkuvauhti,
liikettä jatkettiin jalalla polkemalla.
Ensin ompelukoneita hankkivat ammattilaiset,
kuten suutarit, räätälit, puku- ja liinavaateompelijat,
mutta 1920-luvulla se oli jo varsin yleinen kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Suomessa liinavaateompelijat olivat varhaisin käyttäjäryhmä.
Suutareiden käytössä oli nahkan ompeluun soveltuvia koneita.
Sotien jälkeen sähkökoneet yleistyivät kotikäytössäkin
ja koneilla pystyi ompelemaan ”sik-sakia.”

Valmisvaatteet olivat kalliita.
Siksi monessa perheessä kaikki vaatteet ommeltiin kotona.
Aikuisten ja isompien lasten vaatteista pienennettiin perheen pienemmille.
Vaatteita korjailtiin ja muokkailtiin paljon vielä 1960- ja 70-luvuilla.

Monet naiset ovat tehneet kotikäyttöön tarkoitetulla koneella
ompelutöitä myös asiakkaille ja saaneet näin perheelle lisätuloa.

Käsityökerhot ja ompeluseurat olivat ennen todella yleisiä.

Sananlasku
Valkeus nauraa pimeyden töille. Tarkkaa työtä ei kannata tehdä hämärässä.
Jolla on paikka paikan päällä, sillä on markka markan päällä. Kaikki rikki menneet vaatteet korjattiin.
Jolla on riihiremputtimet, sillä on kirkkokemputtimet. Arkena pidetään "remputtimia", jotta pyhänä olisi paremmat vaatteet.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja opinnäytetyötä tekevä Elise Tarkoma keräsivät vuonna 2020 -2021
muistitietoa poljettavista ompelukoneista ja niiden käytöstä suomalaisissa kodeissa.
Kerätyt muistot tallennetaan SKS:n arkistoon.

• Muistatko, kuinka äiti tai isoäiti ompeli polkukoneella?
• Oletko itse ommellut polkukoneella?
• Mitä ompelit?
• Oliko se helppoa?
• Kuka sinulle opetti ompelua?
• Ketkä sinun kodissasi käyttivät polkuompelukonetta?
• Käytettiinkö konetta ansiotarkoituksiin?
• Missä huoneessa konetta käytettiin?
• Muistatko, millainen ääni koneesta lähti poljettaessa?
• Oliko kotonasi myös sähköompelukone?
• Vieläkö sinulla on tallessa jokin vaate, liinavaate tms.,
  joka on ommeltu polkuompelukoneella?

Kuva kuuluu sarjaan Arjen esineitä vuosien takaa.

Kuva © Emilia Nieminen

Kuva CC Outi Mäki

Kuva CC Outi Mäki

Kuva CC Outi Mäki

Kuva CC Outi Mäki

Kuva CC Outi Mäki

Kun pellava oli maasta nyhdetty (ei leikattu!),
siemenkodat eli sylkyt irroitettiin rohkaamalla tällä laitteella.
Kaksi henkilöä istui penkillä vastakkain
ja veteli nippuja metalliseenhaarukkaan niin,
että siemenkodat lentelivät.

Seuraavaksi pellava loukutettiin ja lihdattiin.
Sitten seurasi häkilöinti (vain pellavan sydämet jäienää jäljelle)
> kehräys >aivinalankaa > kutominen kangaspuilla kankaaksi.

Vyyhtiminen tehtiin viipsinpuulla.

Pellavakangas on iholle miellyttävä, mutta rypistuu helposti.

Kuva CC Outi Mäki

Oppia perinteistä -hankkeen sivustolla Perinteet.fi on video pärekorin tekemisestä.

Oppia perinteistä -hankkeen tavoitteena on edistää käsityöläisten toimintaa
ja verkostoitumista paikallisella ja kansainvälisellä tasolla, käsityöperinteen hyödyntäminen ja kehittäminen
sekä vanhojen perinnetaitojen siirtäminen tuleville sukupolville ja niiden taltioiminen ja dokumentointi.

Kuva © Outi Mäki

Kuva © Outi Mäki

Pirtanauha tehdään villalangasta puisella pirralla ja kävyllä. Pirran rakoihin ja reikiin pujotellaan loimilangat. Puisella kävyllä pujotetaan lanka viriöstä kuten kangaspuilla kutoessa. Kudelanka painetaan tiiviiksi ja mahdollinen kuvio tehdään poimimalla. Kudelanka vedetään koko ajan kireälle, jolloin se jää piiloon ja loimilangat peittävät sen. Lounais- ja Pohjois-Suomessa nauhapirtaa kutsutaan nimellä tiuhta. Etelä-Pohjanmaalaiset käyttävät nimeä viula. Karjalaiset kutsuvat mytkäksi. Paikoitellen Etelä-Suomessa nimitys on sidekaide. Vyö- ja nauhapirta sanat ovat käytössä Itä-Suomessa. Valmiille pirtanauhoillekin on monta nimitystä. Länsi-Suomessa niitä kutsutaan tiuhtarihmoiksi, Kaakkois-Suomessa siteiksi, Savossa ja Keski-Suomessa rippunauhoiksi, Varsinais-Suomessa polusteiksi ja Itä-Hämeessä kilpasiksi. Suomen Käsityön museolla on netissä paljon tietoa kansanomaisista nauhoista. Kuva CC0 Outi Mäki

Kuva © Sastamala Visual Oy

Mies on työnsä näköinen.
- suomalainen sananlasku

Vanhoja sanontoja, joita käytettiin lasten kasvatuksessa:

Kukaan ei kysy, kauanko tätä on tehty, vaan kaikki kysyvät, kuka tämän on tehnyt?

Työ, joka kannattaa tulla tehdyksi, kannattaa tulla tehdyksi hyvin!
(Kaikki mikä kannattaa tehdä, kannattaa tehdä kunnolla.)

Sanastoa alttoviulu, puoliviulu, kokoviulu, Stradivarius, roka, kierukka, kansi, otelauta, tappi, F-aukot, kaula, kielet, leukatuki, jouhet, viola, viuluperhe,

Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa on tallessa satoja lauluvihkoja,
jotka suomalaiset ovat käsin kirjoittaneet 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Painettuihin lauluvihkoihin ei ollut varaa eikä niitä ollut niin saatavillakaan kuin myöhemmin.
Nuoret istuivat lyijykynän ja mustakantisen vihkon kanssa tilaisuuksissa ja saattoivat käyttää taktiikkaa,
jossa pareittain kirjoitettiin kumpikin laulusta joka toinen säe ylös.
Ne yhdistettiin jälkeenpäin ja saatiin näin koko laulu talteen.
Vihkoja käytettiin mm. lauluilloissa. Kuorolauluharrastuskin oli yleinen.
Sanoja kirjoitettaessa lauluihin liitettiin päivämäärä.
Näin niihin sitoutui samalla muistoja tilanteista, jossa ne oli kirjoitettu.
Nämä muistot nousevat mieleen kymmeniä vuosia myöhemmin lauluja laulettaessa.
Vanhoille lauluille oli tyypillistä tarinallinen juoni kuten lauluissa
Kaksi vanhaa tukkijätkää tai Rosvo-Roope.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Viulun rakentamisessa käytettäviä puulaatuja ovat kuusi, vaahtera ja eebenpuu.
Jousessa on hevosen häntäjouhia tai synteettistä jouhta.
Jouseen hierotaan hartsia sopivan kitkan aikaan saamiseksi.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Hannikaisen veljekset Ade, Alpo, Arvoja Aimoovat kaikki olleet musikaalisia jataitavia käsistään.

Alpo (kuvassa)ja Aimo Hannikainen ovat olleet viulunrakentajia.
Alpo on osallistunut Suomen Viulunrakentajien järjestämiin kilpailuihin saavuttaen useita ensipalkintoja.
Hän on rakentanut myös selloja. Arvo on rakentanut könninkelloja ja saanut niistä kunniamainintoja.

Alpo ja Aimo ovat käyneet Helsingin Kirkkomusiikkiopiston javalmistuneet kanttoreiksi.
He ovat toimineet myös musiikinopettajina ja kuoronjohtajina.

Alpon pojat Antti, Raimo ja Heikki soittavat viulua Tampere Filharmoniassa, Markku on viulunsoiton opettaja.
Tytär Helena on toiminut yli30 vuotta Yleisradiossa klassisen musiikin ohjelmien toimittajana.

Kaikilla viidellä lapsella on isänsä tekemä viulu.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Viulun rakentamisessa tarvitaan pieniä, teräviä työkaluja: kovertimia, höyliä, kourutalttoja. Kuva © Sastamala Visual Oy

Suomalaiset puiset soutuveneet on perinteisesti tervattu.
Myös laivat ja niiden köydet on käsitelty ennen tervalla.

Tervan levitys on helppoa ja nopeaa.
Lämmitetty terva imeytyy hyvin puun syihin.

Tervan poltosta video Perinteet.fi -sivustolla.

Terva on ollut monikäyttöinen aine ja myös tärkeä vientituote.
Antiseptisena aineena sitä on käytetty sekä ihmisten että eläinten vaivoihin.
Vaikka käyttö on harvinaistunut, sen tuoksu tulee vastaan monissa museoissa.

1800-luvuilla Suomessa rakennettiin paljon pärekattoisia rakennuksia
ja terva antoi päreelle suojaa vettä ja säänvaihteluita vastaan.
Myös kirkkojen paanukatot tervattiin ().
Tervattuina ne ovat säilyneet vuosisatojen ajan.

Puusukset tervattiin kerran pari talvessa.
Puusuksista Metsäradiossa (9 min haastattelu).

Leijona-tervapastillin maku on monelle lapsuudesta tuttu.

Tervashampoota käytetään hilseeseen ja tervasaippua helpottaa psoriasista joillakin potilailla.

Tervan valmistuksen sivutuotteena männystä saadaan tärpättiä ja mäntyöljyä.

Ihmisen tervaamista ja höyhenien päälle heittoa on käytetty kauan, kauan sitten
häpeärangaistuksena ja idea on jäänyt elämään puhekieleen.
Vieläkin suuttumusta aiheuttanut henkilö uhataan kastaa tervaan ja pyöritellä höyhenissä.

EU halusi kieltää tervan käytön biosididirektiivin perusteella, kunnes selvisi,
että terva toimii eri tavalla kuin kemialliset puunkyllästeet. Käyttöä on lupa jatkaa.

Terva on ympäristöystävällinen puunsuoja-aine, sillä tervatun puun voi polttaa.
Nykyään tervaa käytetään myös kosmetiikassa, saunatuotteissa sekä terva-aromeina.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Tärkeää on hangata tervaa veneen joka koloon.
Silloin se suojaa tehokkaasti laholta.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Auringonvalo ja kevättuulet kuivattavat juuri tervatun veneen.
Pellavaöljyllä jatkettu terva kuivuu hyvällä ilmalla viikossa.
Sateisilla ilmoilla aikaa tarvitaan paljon enemmän.
Jos jättää tervaamisen keväällä liian myöhään,
se ei ehdi kuivua varjoisissa paikoissa riittävästi
ja silloin ei veneeseen kannata juhlavaatteilla kiivetä.

Kuva © Sastamala Visual Oy

Eri tervalaatujen kuivumisaika vaihtelee. Hyvälaatuinen aito hautaterva saattaa kuivua istumiskelpoiseksi parissa kolmessa päivässä. Kuva © Sastamala Visual Oy

Lämmitettäessä tervaa avotulella, nuotion savujen sekaan nousee kattilan pinnasta huuruja,
joiden syttymistä tulee varoa. Huurusyttyy hyvin herkästi.

Ei savua ilman tulta.
- suomalainen sananlasku

Kuva © Sastamala Visual Oy

Oppia perinteistä -hankkeen sivustolla Perinteet.fi on video tervan polttamisesta. Oppia perinteistä -hankkeen tavoitteena on edistää käsityöläisten toimintaa ja verkostoitumista paikallisella ja kansainvälisellä tasolla, käsityöperinteen hyödyntäminen ja kehittäminen sekä vanhojen perinnetaitojen siirtäminen tuleville sukupolville ja niiden taltioiminen ja dokumentointi. Kuva © Sastamala Visual Oy